Kevät on alkanut leppoisasti ja kiireettömästi. Opiskeluni on keskittynyt ”Erikoistuminen taideteollisuusalalla”-kurssiin. Olen tutustunut erikoistekniikoihin ja pohdiskellut tulevia suunnitelmia.

Yhtenä erikoistekniikoista tutustuin kinnasneulatekniikkaan. Tekniikkana se on erityisen vanha. Varhaisimmat Suomesta löydetyt neulakintaat ovat 1000-luvulta ja muualta maailmasta on löytynyt jopa vanhempia.

Itse kiinnostuin kinnasneulatekniikasta tehdessäni kulttuurilähtöisen tuotteistamisen tutkimusta syksyllä. Silloin otin, omaan taustaani pohjaten, selvää karjalaisesta kinnasperinteestä. Sain selville, että neulakintaat olivat Karjalassa tärkeämpiä kuin neulotut tai virkatut.

Aloin opetella Youtuben kautta, kuinka neulakintaita tehdään. Alku oli hyvin hankalaa, kun videoita oli eri tyyppisiä ja opettajilla ei ollut tekniikasta juuri kokemusta. Erilaisia neulakinnastekniikoita on useita satoja sen mukaan missä päin eurooppaa on sattunut asumaan. Suomessakin tekniikat vaihtelivat eri kylien välillä.

Halusin oppia neulakinnastekniikan perusteet, että osaan välitää taitoa myöhemmin myös muille. Puutyökurssilla valmistin visakoivusta kinnasneulan ja aloin neulomisharjoitukset. Ensimmäiset päivät menivät sotkuisten myttyjen ympäröimänä, mutta jossain vaiheessa pääsin jyvälle tekniikasta. Aloitin yleisimmästä Suomessa käytetystä tekniikasta 2+2.

Kokeilin erilaisia materiaaleja kinnastekniikkaan. Erityisesti kuparilangasta sai viehättäviä kokeiluja vaikka langan pujottelu osoittui suhteellisen haastavaksi.

Isovanhempieni ollessa kotoisin Räisälästä, valitsin kokeiluun myös Räisälän kylän oman neulomistavan, joka on saman tyyppinen kuin oslolainen pisto, mutta lopussa mennään neulalangan ylitse. Pidän kovasti lapasten rustiikkisesta pinnasta, joka varmasti osaltaan johtuu tottumattomasta neulomistyylistäni.